Yksinäisyydestä

Kuljen ihmisten keskellä. Kun minua puhutellaan, vastaan ja hymyilen. Olen avoin, puhelias, sosiaalinen, iloinen. Kun kysyt ihmisiltä, millaisena ne pitävät minua, saatat saada vastaukseksi adjektiiveja, jotka muistuttavat paljon edellisiä. Se on se tyttö, joka on omaitsensä. Se tulee toimeen kaikkien kanssa ja on tosi puhelias. Saan kehuja, olet kaunis, persoonallinen. Sulla on varmaan tosi paljon miehiä. Hymyilen, kiitän kauniisti.

Nousen bussiin ja istun etupenkille, sille paikalle, johon kukaan ei istu viereeni. Laitan napit korvaani ja musiikin soimaan. Ulkona paistaa aurinko, kevään ensisäteet. Ihmiset on iloisia ja monen vastaantulevan ihmisen suupielet ovat nousseet hymyyn. Näen pareja kävelemässä käsikädessä, ystäviä nauravan keskenään.
Kun pääsen kotiin, olen yksin. Olen yhtä yksin, kuin olin hetki sitten bussissa istuessani. Olen yhtä yksin, kuin ollessani suuren ihmisjoukon keskellä heittämässä typeriä vitsejäni. "Sä olet varmasti tosi suosittu, en ymmärrä kuinka sulla ei voi olla ketään". 

Ulkokuori voi pettää, sanotaan. Se on suojaukseni, oma pieni näyttämöni, joka peittää kylmän todellisuuden alleen. Otan esiin vanhan valokuva-albumin, jossa on kuvia lapsuudestani. Siinä istuessani sängyllä albumi sylissäni ja selatessani vanhoja koulukuvia, nousee mieleeni vanhoja muistoja. En ollut lapsena kovin suosittu. Tai sanotaanko, että olin jopa hyljeksitty. Olin rumempi kuin muut, oudompi kuin muut, enkä harrastanut samoja asioita kuin muut. Peruskoulun jälkeen opin luomaan ns. feikki-identiteetin, jonka avulla sain itseni sopimaan paremmin joukkoon. En ollut aivan oma itseni, mutta tunsin oloni joukkoon kuuluvaksi. Nyt vanhemmiten olen huomannut, että vaikka olisit omaitsesi ihmisille, on jotain aina jätettävä piiloon. Ihmiset eivät osaa sulattaa asioita, jotka ovat heille outoja.

Suljen valokuva-albumin. Vaikka olisin kuinka miellyttävä, oma itseni, kaunis ja harrastaisin samoja asioita kuin muut, ei mikään ole muuttunut. "Kai sulla on jonoksi asti miehiä, siitä vain valkkaat." 
"Oot niin hyvä tyyppi, sulla on varmaan tosi paljon kavereita".
Hymyilen. Niinhän sitä luulisi. Tunnen kaikesta huolimatta olevani musta lammas valkoisten lampaiden joukossa. Henkilö, jota ennemmin tai myöhemmin katsotaan kieroon, joka tekee asiat erilailla. Vaikka valjastaisin heikkouteni vahvuuksiksi ja oppisin elämään asioiden kanssa, en voi ikinä kieltää sitä, että yksin on kurja olla. Yksinäisyys tunteena on raastava, kokee koko ajan ikävää, jolla ei ole kohdetta. Tuntee suurta halua rakastaa, mutta ei ole ihmistä, jolle sitä osoittaa.

Katson kelloa. Huomaan istuneeni paikoillani monta tuntia, yksin ajatusteni kanssa. Painan pääni polviini ja kiedon käteni itseni ympärille. Naurahdan. Tässä sitä taas halataan itseään, kun ei ole ketään muuta kestä saisi tukea. Tunnen, kuinka yksinäisyys ottaa vallan. Synkkä, pimeä verho laskeutuu ylleni ja huomaan kaiken ympäriltäni katoavan. Todellisuus hukkuu syvälle, karkuun synkkiä pilviä, jotka enteilevät myrskyä. Kuulen menneisyyteni kuiskivan korviini. Sua ei tahdo kukaan, olet ikuisesti yksin. 
Kyyneleet valuvat pitkin poskeani. Yritän pyristellä menneisyyden aaveitani vastaan, mutta ne eivät jätä rauhaan. Jättäkää mut rauhaan, antakaa mun olla yksin.
Vaikka tappaisit itsesi, ei kukaan jäisi kaipaamaan sinua. Nostan kasvoni polviltani. Tuijotan menneisyyttäni silmiin, kuulen sen nauravan päin kasvojani. Pyyhin kyyneleitä kasvoiltani. Otan hupparin lattialta ja puen sen päälleni. Vaikka samapa tuolla, olisihan kylmyyskin parempaa kuin yksinäisyys. Olisi jotakin, joka olisi lähellä.

Hiivin portaita pitkin ylös. Yksi kaksi kolme, askelmat ovat loputtomat. Portaat tuntuvat kylmältä paljaiden varpaideni alla. Menneisyys nauraa edelleen ivallisesti korvissani, vaikka kiihdytän vauhtiani kohti viimeisiä portaita. Avaan oven katolle, jossa voimakas mutta lämmin kevättuuli ottaa minut lämpimästi vastaan. Menneisyys on tiessään ja tunnen tuulen kutsuvan minua lämmöllään luokseen. Kävelen auringon lämmittämällä kivikatolla ja hetken tuntuu, kuin en olisi yksin. Astelen kohti reunaa. Mieleni on tyyni. Kun kurkistan alas, näen ihmisten kiiruhtavan omia menojaan. He eivät ole yksin, heillä on toisensa. Allani on kuin aivan toinen maailma, jonne minua ei koskaan kutsuttu. Olin paikalla, mutten läsnä. Olin ryhmässä, mutta olin yksin. Ikävöin, mutta en ollut koskaan ikävöity. Rakastin, mutta en saanut vastarakkautta.

Suljen silmäni. Tuuli laulaa korvissani kaunista sävelmää, joka saa minut hymyilemään. Nousen varovasti aivan katon reunalle, levitän kädet sivuilleni kuin syleillen tuulta. En halua olla enää yksin. En halua enää kuulla menneisyyttä korvissani.
Ei sinun koskaan tarvinnutkaan.
Tuuli hyväilee ihoani, tarttuu käsiini ja kiskoo minut mukanaan. Menneisyys jää taakseni, yksinäisyys jää huutamaan jälkeeni. Mutta en enää koskaan ole yksin. Minun ei koskaan tarvitse enää yrittää kuulua johonkin epätoivoisesti, ei enää koskaan tuntea yksipuolista rakkautta, ikävää ihmisiä kohtaan, jotka eivät pidä minua minään. Tuuli vie minut mukanaan ja katolle jää vain muisto hauraasta olennosta.

En ole yksin. Minua ei enää ole.


//Nyt ennen kun joku olettaa mitään, tämä on vain muisteloa omasta menneisyydestä, niistä miljoonista itsemurha-aiheisista novelleista, joita kirjoitin vuosina 2006-2009 ja aiheesta nimeltä yksinäisyys.//