Realness

Tiedättekö, kun kohtaa jonkun ihmisen, jonka kanssa pystyy olemaan 100%sti oma itsensä? Toiset tapaa niitä useamman, toiset vain harvan ja valitun. Mua on lähipäivinä kamalasti harmittanut, kun mun elämässä on ollut ihmisiä, joiden kanssa on kemiat kohdannut aivan täysin ja joiden kanssa on ollut todella vapauttavaa olla, mutta syystä tai toisesta niiden kanssa ei tänä päivänä ole enää mitään tai ollaan vaan ns. "hyvän päivän tuttuja". 

Todella monesti tää syy, miksi tällaisen ihmisen kanssa ei enää olla yhteydessä on se, että henkilö on odottanut susta enemmän. Parisuhde toiveet, intiimit suhteet, seksuaalinen vetovoima, nää monesti menee ihmisen motiiveissa syvää ystävyyssuhdetta pidemmälle. Todetaan, että toinen on täydellinen, kuinka ihanaa on olla yhdessä ja on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, aika ympäriltä katoaa ja stressi unohtuu. Kun otetaan esille se, että on tunteita ja halutaan siirtyä eteenpäin, ei tyydytäkään siihen että paljon kestävämpää olisi pysyä ystävinä. 

Mulla kävi eilen hassu juttu. Tai oikeastaan sen jutun tapahtumaketju alkoi jo lauantaiyönä. Mulla on yks lapsuudenaikanen kaveri, oikeastaan veljen kaveri, joka on aina ollut mulle kun toinen veli tai jotain. Reilu vuosi sitten myönsin omaavani tunteita tätä kohtaan ja päästin sen ilmoille. Alettiin hengaileen, oltiin kuin paita ja perse, mutta ikäero ja muut yksittäiset syyt esti meidän romanttista suhdetta. Joten meitä ei enää ollut. Ei enää ollenkaan.

Oon ajatellut tätä henkilöä tosi paljon. Kaivannut yhteisiä kokemuksia, yhteisiä ajatuksia. Meidän välil vaan on sellanen energia, mitä ei monen kanssa ole. Perjantain ja lauantain välisenä yönä se sitten laittoi viestiä. Että oli nähnyt musta unta ja olin jäänyt mieleen. Mä olin itse nähnyt henkilöstä myös unta ja suonut tälle paljon ajatuksia.

Lauantaiyönä olin viihteellä kavereiden kanssa. Aateltiin mennä moikkaamaan toisia frendejä yhteen baariin ja onnittelemaan levytyssopparista, mutta päätinkin että mennään toiseen paikkaan kun kello oli jo miljoonia. Tapasin baarissa uuden tuttavuuden ja juteltiin koko ilta, mutta vähän ennen kun baari oli sulkemassa oviaan, huomasin tän mun lapsuudenystävän.

Mä uskon kohtaloon. Tässä oli jotenkin niin paljon sellaisia merkkejä, jotka vaan vahvistaa mun uskoa. Mentiin yhteisel kyydil kumpikin koteihimme ja nähtiin seuraavana päivänä. Hengattiin koko sunnuntai, aina maanantai aamuun asti. Puhuttiin koko päivä, koko yö. Tuntui kuin siinä välissä ei olisi ollut sitä puolen vuoden välirikkoa. Ainoa ero oli, että ollaan nyt molemmat samassa elämäntilanteessa ja näin ymmärretään toisiamme entistä paremmin. Katteltiin eilen jo lentolippuja Amsterdamiin tai lämpöseen, vois olla aika ikimuistosta lähtee johki yhessä!

Oon miettinyt, miten elämä on tuonut mun eteen vanhat rakkaat ja paljon uusia tyyppejä mun mustien lampaiden laumaan. Ehkä se on sitä, kun pyrkii olemaan jokaisen ihmisen tavatessaan täysin oma itsensä kaunistelematta. Silloin löytää nopeiten ja helpoiten ne, jotka hyväksyy sut sellaisena kun olet. Ja se on parhautta! Tahdon tänä vuonna aina tavatessani jonkun olla niin, kuin se olisi meidän viimeinen yhteinen hetki. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, joten asioita ei saa jättää sanomatta. Kun haluaa halata, halaa. Kun haluat sanoa toiselle että välität, kerro se. Liian monta vuotta oon mennyt jollain kummallisilla säännöillä, jossa lukee koska saat sanoa ihmiselle mitäkin. Mikä hetki on oikea, kuka sen määrittää? Jokainen hetki on oikea, jos lopputulos on se että toinen lähtee karkuun, se ei ole sun aikas arvonen.

Tämmösiä mä mietin puoleltaöin, jänniä ihmisasioita. Kuvituksena vaihteeksi sellasia pikasia räpsyjä, mitkä otin tänään ennen kun lähdin viemään koiraa ulos; tukka paskasena pipon alla, naama väsyneenä ja ilman meikkiä, päällä pieruverkkarit. That's me, take it or leave it!