Yksinäisyydestä

Kuljen ihmisten keskellä. Kun minua puhutellaan, vastaan ja hymyilen. Olen avoin, puhelias, sosiaalinen, iloinen. Kun kysyt ihmisiltä, millaisena ne pitävät minua, saatat saada vastaukseksi adjektiiveja, jotka muistuttavat paljon edellisiä. Se on se tyttö, joka on omaitsensä. Se tulee toimeen kaikkien kanssa ja on tosi puhelias. Saan kehuja, olet kaunis, persoonallinen. Sulla on varmaan tosi paljon miehiä. Hymyilen, kiitän kauniisti.

Nousen bussiin ja istun etupenkille, sille paikalle, johon kukaan ei istu viereeni. Laitan napit korvaani ja musiikin soimaan. Ulkona paistaa aurinko, kevään ensisäteet. Ihmiset on iloisia ja monen vastaantulevan ihmisen suupielet ovat nousseet hymyyn. Näen pareja kävelemässä käsikädessä, ystäviä nauravan keskenään.
Kun pääsen kotiin, olen yksin. Olen yhtä yksin, kuin olin hetki sitten bussissa istuessani. Olen yhtä yksin, kuin ollessani suuren ihmisjoukon keskellä heittämässä typeriä vitsejäni. "Sä olet varmasti tosi suosittu, en ymmärrä kuinka sulla ei voi olla ketään". 

Ulkokuori voi pettää, sanotaan. Se on suojaukseni, oma pieni näyttämöni, joka peittää kylmän todellisuuden alleen. Otan esiin vanhan valokuva-albumin, jossa on kuvia lapsuudestani. Siinä istuessani sängyllä albumi sylissäni ja selatessani vanhoja koulukuvia, nousee mieleeni vanhoja muistoja. En ollut lapsena kovin suosittu. Tai sanotaanko, että olin jopa hyljeksitty. Olin rumempi kuin muut, oudompi kuin muut, enkä harrastanut samoja asioita kuin muut. Peruskoulun jälkeen opin luomaan ns. feikki-identiteetin, jonka avulla sain itseni sopimaan paremmin joukkoon. En ollut aivan oma itseni, mutta tunsin oloni joukkoon kuuluvaksi. Nyt vanhemmiten olen huomannut, että vaikka olisit omaitsesi ihmisille, on jotain aina jätettävä piiloon. Ihmiset eivät osaa sulattaa asioita, jotka ovat heille outoja.

Suljen valokuva-albumin. Vaikka olisin kuinka miellyttävä, oma itseni, kaunis ja harrastaisin samoja asioita kuin muut, ei mikään ole muuttunut. "Kai sulla on jonoksi asti miehiä, siitä vain valkkaat." 
"Oot niin hyvä tyyppi, sulla on varmaan tosi paljon kavereita".
Hymyilen. Niinhän sitä luulisi. Tunnen kaikesta huolimatta olevani musta lammas valkoisten lampaiden joukossa. Henkilö, jota ennemmin tai myöhemmin katsotaan kieroon, joka tekee asiat erilailla. Vaikka valjastaisin heikkouteni vahvuuksiksi ja oppisin elämään asioiden kanssa, en voi ikinä kieltää sitä, että yksin on kurja olla. Yksinäisyys tunteena on raastava, kokee koko ajan ikävää, jolla ei ole kohdetta. Tuntee suurta halua rakastaa, mutta ei ole ihmistä, jolle sitä osoittaa.

Katson kelloa. Huomaan istuneeni paikoillani monta tuntia, yksin ajatusteni kanssa. Painan pääni polviini ja kiedon käteni itseni ympärille. Naurahdan. Tässä sitä taas halataan itseään, kun ei ole ketään muuta kestä saisi tukea. Tunnen, kuinka yksinäisyys ottaa vallan. Synkkä, pimeä verho laskeutuu ylleni ja huomaan kaiken ympäriltäni katoavan. Todellisuus hukkuu syvälle, karkuun synkkiä pilviä, jotka enteilevät myrskyä. Kuulen menneisyyteni kuiskivan korviini. Sua ei tahdo kukaan, olet ikuisesti yksin. 
Kyyneleet valuvat pitkin poskeani. Yritän pyristellä menneisyyden aaveitani vastaan, mutta ne eivät jätä rauhaan. Jättäkää mut rauhaan, antakaa mun olla yksin.
Vaikka tappaisit itsesi, ei kukaan jäisi kaipaamaan sinua. Nostan kasvoni polviltani. Tuijotan menneisyyttäni silmiin, kuulen sen nauravan päin kasvojani. Pyyhin kyyneleitä kasvoiltani. Otan hupparin lattialta ja puen sen päälleni. Vaikka samapa tuolla, olisihan kylmyyskin parempaa kuin yksinäisyys. Olisi jotakin, joka olisi lähellä.

Hiivin portaita pitkin ylös. Yksi kaksi kolme, askelmat ovat loputtomat. Portaat tuntuvat kylmältä paljaiden varpaideni alla. Menneisyys nauraa edelleen ivallisesti korvissani, vaikka kiihdytän vauhtiani kohti viimeisiä portaita. Avaan oven katolle, jossa voimakas mutta lämmin kevättuuli ottaa minut lämpimästi vastaan. Menneisyys on tiessään ja tunnen tuulen kutsuvan minua lämmöllään luokseen. Kävelen auringon lämmittämällä kivikatolla ja hetken tuntuu, kuin en olisi yksin. Astelen kohti reunaa. Mieleni on tyyni. Kun kurkistan alas, näen ihmisten kiiruhtavan omia menojaan. He eivät ole yksin, heillä on toisensa. Allani on kuin aivan toinen maailma, jonne minua ei koskaan kutsuttu. Olin paikalla, mutten läsnä. Olin ryhmässä, mutta olin yksin. Ikävöin, mutta en ollut koskaan ikävöity. Rakastin, mutta en saanut vastarakkautta.

Suljen silmäni. Tuuli laulaa korvissani kaunista sävelmää, joka saa minut hymyilemään. Nousen varovasti aivan katon reunalle, levitän kädet sivuilleni kuin syleillen tuulta. En halua olla enää yksin. En halua enää kuulla menneisyyttä korvissani.
Ei sinun koskaan tarvinnutkaan.
Tuuli hyväilee ihoani, tarttuu käsiini ja kiskoo minut mukanaan. Menneisyys jää taakseni, yksinäisyys jää huutamaan jälkeeni. Mutta en enää koskaan ole yksin. Minun ei koskaan tarvitse enää yrittää kuulua johonkin epätoivoisesti, ei enää koskaan tuntea yksipuolista rakkautta, ikävää ihmisiä kohtaan, jotka eivät pidä minua minään. Tuuli vie minut mukanaan ja katolle jää vain muisto hauraasta olennosta.

En ole yksin. Minua ei enää ole.


//Nyt ennen kun joku olettaa mitään, tämä on vain muisteloa omasta menneisyydestä, niistä miljoonista itsemurha-aiheisista novelleista, joita kirjoitin vuosina 2006-2009 ja aiheesta nimeltä yksinäisyys.//

The blushed nudes

Tein eilen melkoisen löydön markettimeikkien saralla. En oo koskaan kieltänyt, etteikö marketeista löytyisi aivan järjettömän laadukasta kosmetiikkaa. Valtaosa mun meikeistä koostuu Lumenesta, Lorealista ja Rimmelistä. Vasta lähiaikoina oon eksynyt muiden merkkien äärelle, mutten ole kuitenkaan unohtanut halvempia merkkejä.

Ruokaostoksilla käyminen jossain suuremmassa marketissa on mulle aina ilo ja pelko, sillä siellä tulee aina ensimmäisenä hiivittyä kosmetiikkapuolelle. Meillä tossa lähi-Cittarissa on se osasto pistetty siihen heti sisääntulon eteen tyrkylle, joten houkutus on aina tosi suuri. Tälläkin kertaa oli pakko mennä hypistelemään jotain asioita, joita en tietenkään tarvitse, mutta niitä kertyy silti aina ihan hirveästi kaappeihin. Mutta luomivärejä ei voi olla liikaa, eihän? Onneks serkkuni on alan asiantuntija ja tukee mua näissä hölmöissä hankinnoissa.

Kokeilin tätä Maybellinen The blushed nudes- palettia jo kolme päivää sitten ekan kerran. Olin myyty jo ekan sävyn swatchauksella kädelle. Miten ihanan samettista, mikä pigmentti! Päätin etten alennuksesta huolimatta tarvitse enää uutta palettia. Mutta matkalla kotiin kehittelin jo kaikkia meikkejä sen ympärille.

Kävin hiusmalleilemassa keskiviikkona ja päädyin pakon edessä Anttilaan. Ja siis se pakko oli se, että keskustassa oli penkkarit, joten bussit lähti Metsolta ja olin toisella puolella keskustaa ja no, oli pakko kävellä lumipyryssä sinne ja aattelin että voishan sitä samalla kipasta Anttilaan. No niin no halusin vielä todeta tarvitsenko tota palettia. Alessa oli sielläkin. En tarvinnut sitä silloinkaan...
Mutta kun pääsin kotiin niin olisi ollut ihana toteuttaa sillä meikki.

Kolmas kerta toden sanoo. Eilen käytiin salilla ja salin jälkeen kaupassa. Mun ostoksiin lukeutui 7 kpl jäätelöitä, 4 lonkeroa ja luomiväripaletti. Melkoisen terveellistä. Etenkin toi viimeinen.

Tänään sitten toteutin mun parin päivän inspiraation. Hempeää, roosaista, lämmintä, pehmeää. Tää paletti on niin "ei-mua", että ihastuin tähän siitä syystä. Alle 14€:n rahareikäkään ei haittaa, koska katsokaa nyt kuinka kivoja sävyjä!

Ja koska halusin pysyä hempeällä linjalla, tein rajaukset Nyxin valkoisella eyelinerilla. Toi on vaan kettumainen putsata pois ja tarttuu ripsiin ja loistaa kaikkialle, mutta on toi silti vaan niin ihana. Raikas, jopa hieman keväinen fiilis tuli tästä meikistä. Huulilla Nyxin soft matte lipstick sävyssä Istanbul.

Ihanaa viikonloppua kaikille !

Morning coffee

En tiedä miksi, mutta inspiroiduin tänään kurkkusalaatista, armeijasta ja tuosta uudesta Kiinasta tilaamastani paidasta. Siitä se sitten lähti, aloin vähän sotkemaan samalla kun join aamukahvia. Meikkaamisessa on se huono puoli, kun mulla on tällainen pieni työpiste, mistä suurimman tilan vie kaiuttimet ja läppäri, niin meikki sotkee sitten kaiken. Etenkin irtopuuteri on kettumainen kun leviää vähän ympäriinsä.

Käytin luomilla H&M:n oliivinvihreää luomiväriä ja täytyy sanoa, että yllätyin vähän pigmenttisyydestä. Mullahan on saman lafkan harmaa (löytyy tällä kertaa poskilta), jota oon testannut. On myös violetti, mutta ehkä teen sillä enskerralla jonkun Spyro-meikin. Toi vihreä tekee myös hauskan väriefektin mun sekasikiösilmille. Näissä kun on vihreää, harmaata ja sinistä niin pystyy hyvin väreillä leikittelemällä korostamaan tiettyä sävyä silmissä.

Paita on tosiaan Wishiltä, kokeilin tilata sieltä pari vaatekappaletta ja kolme sieltä tullut jo perille asti. Pitäisi postista hakea vielä pari pakettia niin sit taitaakin olla kaikki kasassa. Fiilistelin samalla uutta tatskaa, mihin sopi tää maastofiilis aika kivasti. Tosin se nyt hukkuu tonne varjojen sekaan. Parempaa kuvaa sitten kun se on valmis.

 Viimeksi puhuinkin erilaisten alastonkuvien tarkoitusperistä. Tai siitä fiiliksestä, mikä erityylisissä alastonkuvissa on. Tässä postauksessa on aika hyvin kahta erityyliä edustettuna, on sellasta hyvällä maulla perusvilauttelua ja sit vähän rohkeampaa, joidenkin mielestä ehkä jo rajojen ylitystä. Molemmissa kuitenkin päällä täysin samat vaatteet. Toisessa tosin vähän näkyy mahaa. Koska maha.

Joten, miten sä juot sun aamukahvin?

Dinomania

Tää viikko. Nää fiilikset. Eilen kun nousin bussiin ja suuntasin naamani kohti Helsinkiä, huomasin vaan aattelevani kuinka nopeesti kelkka kääntyy mäessä. Että kuinka onnekas oon ollu elämässä lähiaikoina ja kuinka paljon kivoja asioita on tapahtunut.

Torstaina kävin ottamassa uutta tatuointia. Nää pärstäkertoimet on oikeestaan otettu vähän ennen kun lähdin kävelemään bussipysäkille. Mulla oli aamulla vähän ylimäärästä aikaa, joten päätin toteuttaa tälläsen huolen pornotähtilookin. Hajoilin suunnattomasti muutamalle selfielle, missä näytän siltä kuin mulla olis hieman epäonnistunut huultentäyttö.

En ihan odottanut, että käteen tatuointi sattuis noin paljon! No mutta, peitettiin samalla muutamaa arpea, mitkä on jäänyt muistoiksi pahimmista masennuksen hetkistä. Joskus ajattelin, etten niitä peitä. Syy siihen oli se, että kun ne siihen on tehty niin sen kanssa on elettävä. Mutta jostain syystä aloin ajatella että ehkä joskus on aika heittää menneisyyden haamut pois ja siirtyä muihin asioihin. Tällä kertaa heitin arvet ns. nurkkaan ja tilalle tuli aika ärsty dinotapaus, joka muistuttaa mua siitä että kun vituttaa, ahdistaa ja masentaa, niin mussa on aina olemassa se trex, joka pääsee kyllä mistä vaan läpi kun vaan on tarpeeksi voimaa ja tahtoa.

No mutta eikö näytäkin ihan kun mulla olis huulissa täytettä!? Aivan järkyttävä tää viimenen kuva, mutta koska hajoilen tolle edelleen niin pahasti niin haluan jakaa sen teillekin.

Kuvailin salaa itteäni sillä välin kun Jyri kävi tekemässä pahuuksia.

Saatiin tehtyä Rex ja ruusuja pikkuse aloteltuu, mut päädyttii et tehään loppuun parin viikon päästä. Oon onneks tatuointien suhteen superparantuja. Viimeks meni neljä päivää, nyt tää on alkanut jo tokana päivänä näyttämään parantumisen merkkejä (päästänyt ihoa pinnalta). Nyt vaan odottelen innolla että päästään jatkamaan!

Kpop inspired look

Jostain syystä päivät on mennyt kuunnellessa 4minutea, 2NE1a, BTS:ää... Näitä riittää. Mutta etenkin 4minuten Hate- biisi uudelta levyltä on kolahtanut. Voit kuunnella sen tästä.

Paidattomuus, koska paidattomuus on kiva. En malta oottaa kesää että pääsee käyttään croptoppeja. Ja mä tiedän, että nää kuvat on jollekin kauhistus. Siis. Ilman. Paitaa. Tissiliivit. Mutta siis, omaa mielipidettäni taas avaten, tää on hyvin normaali näky kesällä uimarannalla. Siellä tosin ei yleensä oo edes noita housuja jalassa.

Mulle alastomuus on ollut aina taidetta. Oon aika nuoresta asti lähes poikkeuksetta piirtänyt ihmisiä ja monesti alastomia sellaisia. Ihmiskeho on hieno asia, onhan se yksi kallisarvoisimmista asioista meidän elämässä. Se on jokaisen oma temppeli. Ihmiskeholla saa taiteessa aikaan mielenkiintosia asioita, niin valokuvaamisessa kuin maalaamisessakin. Sillä saa aikaan illuusioita ja efektejä. Ihmiskeho muuntautuu moneksi ja sillä saa herätettyä katsojassa erilaisia tunteita.

 Ihmiskeho alastomana yhdistetään monesti tietämättömänä seksiin. Kyllä, ihmiskeho on aika oleellinen tässäkin osassa. Ihmiskeho herättää siis seksuaalisia tunteita, mutta sillä saadaan herätettyä myös muita vahvempia tunteita. Ahdistusta, rakkautta, surua, inhoa, ylpeyttä... Koko tunneskaala voidaan herättää pelkästään käyttämällä taiteessa ihmiskehoa, erilaisia valaistuksia, taustoja ja asentoja. Itse henkilökohtaisesti rakastan lowkey- tyyppisiä, ahdistavia ja tunteellisesti vahvasti ladattuja valokuvia. Ja nimenomaan alastomasta ihmiskehosta. Ihminen on nimensä mukaisesti alastomillaan alastomana.

Alastomuus on niin paljon muutakin kuin seksiä. Toki jos lähdettäisiin avaamaan seksiäkin, saataisiin todeta että seksikin voidaan jakaa eri kategorioihin, ja kaikki ei todellakaan kuulu siihen perus jynkkyduracelpanemiskategoriaan, joka ilmeisesti on syy siihen, miksi osa ihmisistä pitää alastomuutta mediassa kauhistuttavana asiana. Yhtälailla kun alastomuus herättää erilaisia tunteita, voidaan näitä tunteita käyttää hyväksi. Voidaan tarkoituksella luoda katsojalle mielikuva riettaasta alastomuudesta. Mediassa tunnistaa kyllä hyvin nopeasti alastoman materiaalin, jossa on ideaa ja joka on taiteellisesti antoisa ja materiaalin, jossa on lähdetty liikkeelle ajatuksella "seksi myy".

Miksi päädyin itse näissä kuvissa yläosattomuuteen? Koska halusin esitellä teille mun suuria rintoja...
Ei kun halusin tuoda kuvassa esille tietynlaista androgyyniyttä. Pidän omassa kropassa taiteellisesti hyvänä puolena sitä, että rinnat ovat pienet, joten helposti vältytään mauttomalta seksikkyydeltä. Monet täysin alastonkuvatkin näyttävät herkiltä ja helposti lähestyttäviltä. Rintaliivit nyt tietysti jätin päälle ihan vain syystä, etten halua julkaista amatöörikuvia rinnoistani julkisesti. Se olisi mahdollista, jos mulla olisi hallussa omaa silmää miellyttävä, ammattitaitoisesti tuotettu kuva.

Jos katsotaan tuota 4minuten Hate-biisin musiikkivideota, siinä on haettu muutamassa tanssikohtauksessa juurikin tällaista komboa naisellisuudesta ja miehisyydestä (androgyyniys). Tytöillä on muuten meikattu ja loppuun asti mietitty naisellinen ulkomuoto, mutta päällä hiphop-kulttuurille ominaiset, miesten vaatteet. Tämän oman versioni ikuistamisessa hain samaa fiilistä. Tosin toin oman lisäni nimenomaan tuolla ihon vilauttelulla. Koska en ole kovin kurvikas vartaloltani, vaan olen jopa hieman poikamainen, sopii paidattomuus hyvin kokonaisuuteen. Jalassa mulla on Jack&Jonesin miesten farkut. Studiokuvauksia jos ajattelisi tällasen tyylin pohjalta, olis aika makeeta jos mulla olis tässä vielä miehekkäät maiharit tms. jalassa.

En tiedä teistä, mutta mulle tulee myös jostain syystä Jessie J- viboja tästä. Jessiellä on muuten sairaan makee lyhyt tukka nykyään. Lyhyttukkaisetnaisettulee!!

The only monster here is you

Mä elän elämässä tällähetkellä mielenkiintoista käännekohtaa. Mulla oli tossa viimevuonna sellanen olo, että kaikki käänty oikeelle raiteelle kun valmistuin koulusta vihdoin ja pääsin heti töihin arvostettuun kampaamoon. Koulun käyminen oli mulle yks elämän isoimmista ongelmista, vaikka hiusala on mun unelma ja hain kouluun useita kertoja. Siirryin aikuispuolelle jo 1,5 hiusalaa opiskelleena ja vedin koulun kunnialla loppuun. Helppoa se ei ollut missään nimessä, mutta tsiisus sitä olotilaa, kun päättötodistus ja stipendit oli kädessä. Se oli todistusta siitä, etten oo paska vaan saan aikaan asioita, jos  vaan jaksan olla sitkeä ja kamppailla itteäni vastaan. Ongelmia on suht helppo taistella vastaan, kun ne tulee ulkoa päin, mutta kun mun ongelmat on mun pään sisällä.

Oon tutkinut hulluna aihetta masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, maanis-depressiivisyys... Itsellä diagnosoitu "vain" tuo ensimmäinen. Masennus, muotisairaus, lääketeollisuuden yksi arvokkaimmista rahanlähteistä. Oon aina ollut pirun herkkä ja etenkin negatiiviset tunnetilat on ollut mulla moninkertaisia. En silti oo kokenu sairastavani mitään. Luin tossa ykspäivä kirjeen, jonka kirjotin itselleni vuonna 2008. Sanoin siinä, että "Psykologi tahtoo antaa lääkkeitä ja niitähän en syö vaikka mikä olis. Kun tiedän ettei niistä oo apua. Ja mihinkö ne mulle määräis lääkkeitä? Masennukseen? Ehkä tästä voi kehittyä sellainen, mut ei tä voi olla vielä verrattavissa sellaiseen."

En tiennyt mistä puhuin tuolloin. Elin masennuksen yhtä pahimmasta vaiheesta silloin. Elämä heitteli ja epäonnistumisten jana jatkui. Vahingoitin itseäni, en pystynyt käymään koulussa vaan kävelin aina ahdistuksen alettua 20 kilometriä kotiin.

Tilanne kärjisty pahaks, en enää päässyt sängystä ylös, koulu jäi kokonaan käymättä ja mun elämä koostu vaan siitä, että makasin sängyssä, heräsin, ehk söin, menin takasin nukkumaan. En nähnyt ketään, en tehnyt mitään. En vaan pystynyt. Olin alaikäinen, muistaakseni 16-17-vuotias, joten äitin päätöksestä mulle määrättiin elämäni ekat masennuslääkkeet. Söin Seronilia aluksi, annosmäärää en muista enää. Siitä oli apua pahimmassa vaiheessa, sain itseni liikkeelle ja aloin suunnittelemaan tulevaisuutta. Masennus ei parantunut, olin edelleen itsetuhoinen ja ahdistunut, mutta pystyin elämään.

Siitä on nyt 8 vuotta. Väliin on mahtunut koulujen lopettamisia, itsemurhayrityksiä, itsetuhoisuutta, epätoivoa ja kyyneliä, mutta myös ilon ja onnen hetkiä. Koko tunteiden skaala. Terapiaa oli silloin tällöin, pari kertaa kuukaudessa, välillä mua siirreltiin paikasta toiseen, terapeutilta toiselle. Selitin joka kerta koko stoorin alusta loppuun, ainakin viidesti eri terapeutille. En tiedä pitikö tän tukea jotenkin mun paranemista, mutta olin tosi turhautunut siitä, ettei mun hoitotarinaa jaksettu lukea, vaan jouduin ite selittämään kaiken vuodesta 2008 lähtien. Osa kokemuksista oli jo unohtunut, joitain en muistanut kunnolla ollenkaan. Mulla on ilmeisesti edelleen terapiasuhde. Kai. En edes tiedä. Lopetin työt, koska mulle vaihdettiin lääkkeet vahvempiin. Söin pitkään Seronilia 20mg annoksella, eikä annokselle tehty mitään, koska mun terapiasuhde lopetettiin syystä, että sain opiskelupaikan ja kaikki näytti menevän hyvin. Työelämä ja uudet haasteet aiheutti mulle lisää painetta ja huomasin itsetuhoisten ajatusten alkavan. Kävin lääkärissä parin vahvan paniikkikohtauksen jälkeen ja sanoin, että asialle on tehtävä jotakin, en voi elää näin. Sain uudet lääkkeet ja pian rouskutin Venlafaxiinia 150mg. Aloin saamaan vahvempia paniikkikohtauksia, huimausoireita, jänniä napsahduksia päässä ja olotilaa, jota pystyi vertaamaan humalatilaan.

Koska mikään ratkaisuista ei helpottunut, jouduin irtisanomaan itseni ehkä elämäni parhaasta työpaikasta. Mulla oli kaksi päivää sairaslomaa, jonka aikana kelasin, etten mä voi tehdä tätä työnantajalle ja itselleni, että joka viikko kärsin oireista, joiden pitäisi olla hoidossa. Mulla oli sinä päivänä palaveri. Mulla oli jostain syystä sisällä tunne, että saan potkut. Pidin itseäni paskana ihmisenä. Ennen palaveria porasin varmaan tunnin, sanoin pomolle että on puhuttava. Etten jaksa enää, että mä oon tosi kovan paineen alla ja mä oon tehnyt hieman hätiköidyn päätöksen, mutta uskon sen olevan oikea heidän tilannettaan kuin omaani katsoen. Että otan lopputilin ja hoidan itseni kuntoon. Se päivä oli yks mun elämän hirveimmistä päivistä. Mä luovuin siitä, mitä olin aina haaveillut ja minkä takia? Koska en pystynyt siihen.

Siitä on nyt kaksi kuukautta. Pyysin psykologilta intensiivistä terapiasuhdetta, sain sen 1-2 krt kuussa. Lääkkeet päätettiin vaihtaa, koska sanoin etten koske niihin enää niiden sivuvaikutusten takia. Vaikka olin syönyt Venlafaxiinia vasta pari hassua kuukautta, sain niistä aivan järjettömät vieroitusoireet. En pystynyt välillä aamulla heräämään terapiaistunnoille. Jos en ilmestynyt paikalle, uhattiin terapiasuhteen päättämisellä. Nyt en ole kuullut koko terapiasta mitään, enkä tiedä tahdonko palata systeemin pyöriin enää ollenkaan. Ehkä yksi syistä on se, että joutuisin valehtelemaan. Mun piti vaihtaa Venlat ja Seroniliin, mutta koska oon haaveillut niin kauan lääkkeettömästä elämästä, päätin että nyt kun lopetetaan venlat kuitenkin niin lopetetaan koko kierre. Ehdotin samaa aiemmin lääkärille, mutta lääkäri sanoi sen näyttävän huonolta papereissa. Terapiassahan ei saa käydä, jos ei ole lääkitystä. Eli mun terveyden edelle laitettiin paperit.

Ensimmäinen viikko ilman lääkkeitä oli mun elämän helvetillisimpiä viikkoja. Yritin elää normaalisti, kävin salilla ja näin kavereita. En pystynyt öisin nukkumaan, koska päässä napsui ja keho nyki. Silmäkulmassa näkyi varjoja. Mun oli vaikea liikkua julkisilla paikoilla, ei siksi etten uskaltaisi, vaan koska tasapainoa oli vaikea välillä pitää. Sain outoja mielihaluja. Teki mieli tehdä ihmisille pahoja asioita. Onneksi kuitenkin tiesin, että ne ovat vain lääkkeen aiheuttamia ajatuksia, joten ne oli helppo blokata. Mulla oli myös vahva ruokahaluttomuus, joten kuihduin silmissä. Paino ei tietääkseni kuitenkaan laskenut, ilmeisesti lihasharjoittelu tehnyt tehtävänsä.

Oon ollut nyt kolme viikkoa ilman minkäänlaista mielialalääkitystä. Pahimmat naksahdukset on ohi, mutta niitä on kuitenkin välillä. Unta en ole saanut viikkoon, joten unettomuus on uusi ystäväni. Oudot ajatukset nostaa välillä päätään, mutta oon pyrkinyt ignoraamaan ne. Oon ärtyisämpi kuin koskaan, vähän kun olisin lopettanut röökinpolton.

Mutta kaikesta huolimatta mä oon voinut mielestäni paremmin, kuin hetkeen. Ajatukset on kirkkaammat, mä suunnittelen mun elämää erilaisella otteella kuin ennen. Vaikka oon työtön, oon tehnyt mallihommia, ottanut elämäni ekan tatskan, nähnyt uusia ihmisiä ja pyrkinyt tekemään elämästäni paremman. Tiedän että vieroitusoireet saattavat jatkua vielä kuukausia, mutta ne on vaan pieni osa mun elämää. Tiedän, että ne loppuu joskus kokonaan. Mä oon turhautunut siitä, että mulle on tuputettu vuositolkulla lääkkeitä sairauteen, josta mun väitettiin parantuvan. 8 vuotta oon ollut yhteiskunnan testikappale, eikä mun sairaudelle oo tapahtunut mitään. Mä edelleen tunnen täysin samoja tunteita, kuin mun pahimpaan masennusaikaan. Mutta nyt tiedän paremmin.

Oon alkanut lukemaan kirjallisuutta henkisestä parantumisesta, oman henkisen energian eheyttämisestä. Pyrin löytämään itse tieni omaan parantumiseeni. Samalla etsin töitä, haen opiskelemaan, suunnittelen ulkomaanmatkaa. Mä en aio pysähtyä, en aio antaa masennuksen elää mun elämää. Se tulee todennäköisesti jonkun aikaa olemaan vielä mun taakkana, mutta sitä varten mä reenaan, että jaksan sen kantaa, kunnes ei enää tarvitse.

Mä haluaisin sanoa teille, että masennuksesta parantuu. Mut mä en voi sanoa sitä varmaksi, koska en oo itse sitä vielä kokenut. Mutta haluan uskoa siihen. Kun joskus parannun, aion kertoa siitä kaikille. Mä en kuitenkaan usko, että se on lääketieteen ansiota. Lääkkeistä luopuminen on tosi iso askel. Lisäks niitä ei sais lopettaa nopeasti. Mä lopetin ne kuukauden aikana pikkuhiljaa ja se oli liian vähän. Olisi pitänyt lopettaa vielä hitaammin, jos olisin halunnut päästä helpommalla. Mutta ehkä tää oli testi mun mielenlujuudesta. Moni on joutunut psykoosiin lopetettuaan lääkkeet liian nopeasti. Mitä sekin kertoo? Masennuslääkkeet ei kuulu meidän kroppaan, ne ei oo luonnollisia. Siks keho saa niistä oireita, koska ne reagoi vieraaseen aineeseen. Ja miks potilaille väitetään, että ne paranee lääkkeillä, kun tosi moni on syönyt lääkkeitä jopa kymmeniä vuosia parantumatta? Siinä teille pieni maanantaipähkinä arvon lukijat. Uskaltakaa epäillä.

//Kuvituksena viimeviikon sinisävyinen smokeyeye. Sopii hyvin näihin sinisiin ajatuksiin.//

Realness

Tiedättekö, kun kohtaa jonkun ihmisen, jonka kanssa pystyy olemaan 100%sti oma itsensä? Toiset tapaa niitä useamman, toiset vain harvan ja valitun. Mua on lähipäivinä kamalasti harmittanut, kun mun elämässä on ollut ihmisiä, joiden kanssa on kemiat kohdannut aivan täysin ja joiden kanssa on ollut todella vapauttavaa olla, mutta syystä tai toisesta niiden kanssa ei tänä päivänä ole enää mitään tai ollaan vaan ns. "hyvän päivän tuttuja". 

Todella monesti tää syy, miksi tällaisen ihmisen kanssa ei enää olla yhteydessä on se, että henkilö on odottanut susta enemmän. Parisuhde toiveet, intiimit suhteet, seksuaalinen vetovoima, nää monesti menee ihmisen motiiveissa syvää ystävyyssuhdetta pidemmälle. Todetaan, että toinen on täydellinen, kuinka ihanaa on olla yhdessä ja on paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, aika ympäriltä katoaa ja stressi unohtuu. Kun otetaan esille se, että on tunteita ja halutaan siirtyä eteenpäin, ei tyydytäkään siihen että paljon kestävämpää olisi pysyä ystävinä. 

Mulla kävi eilen hassu juttu. Tai oikeastaan sen jutun tapahtumaketju alkoi jo lauantaiyönä. Mulla on yks lapsuudenaikanen kaveri, oikeastaan veljen kaveri, joka on aina ollut mulle kun toinen veli tai jotain. Reilu vuosi sitten myönsin omaavani tunteita tätä kohtaan ja päästin sen ilmoille. Alettiin hengaileen, oltiin kuin paita ja perse, mutta ikäero ja muut yksittäiset syyt esti meidän romanttista suhdetta. Joten meitä ei enää ollut. Ei enää ollenkaan.

Oon ajatellut tätä henkilöä tosi paljon. Kaivannut yhteisiä kokemuksia, yhteisiä ajatuksia. Meidän välil vaan on sellanen energia, mitä ei monen kanssa ole. Perjantain ja lauantain välisenä yönä se sitten laittoi viestiä. Että oli nähnyt musta unta ja olin jäänyt mieleen. Mä olin itse nähnyt henkilöstä myös unta ja suonut tälle paljon ajatuksia.

Lauantaiyönä olin viihteellä kavereiden kanssa. Aateltiin mennä moikkaamaan toisia frendejä yhteen baariin ja onnittelemaan levytyssopparista, mutta päätinkin että mennään toiseen paikkaan kun kello oli jo miljoonia. Tapasin baarissa uuden tuttavuuden ja juteltiin koko ilta, mutta vähän ennen kun baari oli sulkemassa oviaan, huomasin tän mun lapsuudenystävän.

Mä uskon kohtaloon. Tässä oli jotenkin niin paljon sellaisia merkkejä, jotka vaan vahvistaa mun uskoa. Mentiin yhteisel kyydil kumpikin koteihimme ja nähtiin seuraavana päivänä. Hengattiin koko sunnuntai, aina maanantai aamuun asti. Puhuttiin koko päivä, koko yö. Tuntui kuin siinä välissä ei olisi ollut sitä puolen vuoden välirikkoa. Ainoa ero oli, että ollaan nyt molemmat samassa elämäntilanteessa ja näin ymmärretään toisiamme entistä paremmin. Katteltiin eilen jo lentolippuja Amsterdamiin tai lämpöseen, vois olla aika ikimuistosta lähtee johki yhessä!

Oon miettinyt, miten elämä on tuonut mun eteen vanhat rakkaat ja paljon uusia tyyppejä mun mustien lampaiden laumaan. Ehkä se on sitä, kun pyrkii olemaan jokaisen ihmisen tavatessaan täysin oma itsensä kaunistelematta. Silloin löytää nopeiten ja helpoiten ne, jotka hyväksyy sut sellaisena kun olet. Ja se on parhautta! Tahdon tänä vuonna aina tavatessani jonkun olla niin, kuin se olisi meidän viimeinen yhteinen hetki. Ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, joten asioita ei saa jättää sanomatta. Kun haluaa halata, halaa. Kun haluat sanoa toiselle että välität, kerro se. Liian monta vuotta oon mennyt jollain kummallisilla säännöillä, jossa lukee koska saat sanoa ihmiselle mitäkin. Mikä hetki on oikea, kuka sen määrittää? Jokainen hetki on oikea, jos lopputulos on se että toinen lähtee karkuun, se ei ole sun aikas arvonen.

Tämmösiä mä mietin puoleltaöin, jänniä ihmisasioita. Kuvituksena vaihteeksi sellasia pikasia räpsyjä, mitkä otin tänään ennen kun lähdin viemään koiraa ulos; tukka paskasena pipon alla, naama väsyneenä ja ilman meikkiä, päällä pieruverkkarit. That's me, take it or leave it!

Postapocalyptic make up inspired by Ember falls

Tuossa viikonlopun tienoilla kuului hienja uutisia Tampereelta, Ember falls teki melkosen levytyssopparin Universal music/Spinefarm recordsin kanssa! Ei vois enempää olla ylpee noista jätkistä ja onnellinen niiden puolesta. Sen kunniaksi päätin tänään tehdä vähän teemaan sopivan meikin, mikä on täysin inspiroitunut bändin sinkun Shut down with me:n ja uusien postereiden pohjalta.

Mua niin ketuttaa kun en omista mitään valoa, jonka kanssa sais otettua kuvia pimeämmässäkin. Sais otettua vähän paremmalla taustalla kun tän huoneen sotkun. Mutta näette idean. Kyl mä sen lampun vielä hankin.

Joskus  vuonna nakki ja peruna löysin bändin nimeltä Mekanism, kun tapasin baarissa vanhan koulukaverin ja hengattiin sen ja sen kaverin kanssa. Mekanismia kuuntelin ekan kerran seuraavana aamuna, kaikki lähti biisistä Our last day. Melkosesti olin kyllä yllättynyt, että löytyykö Suomesta, Tampereelta, ihan oikeasti tällasia helmiä? Bändi pääsi heti kuunnelluimpien joukkoon ja on pysynyt näiden vuosien aikana omien lempibändien kärjessä siitä lähtien.

Tossa 1,5 vuotta sitten huomasin bändin hakevan laulajaa ja päätin vähä koittaa kepillä jäätä, koska eipä siitä mitään häviäisi. Laitoin säälittävän yritykseni menemään ja vaikka en päässyt rakentamaan uraani muusikkona niin ei kyllä kaduta, sillä pian bändi ilmoittikin löytäneensä Tuomaksen. Jätkällä löytyy niin paljon annettavaa tolle bändille ja oon ihan varma että tää oli se tarvittava muutos, jolla bändi sai jalkaansa painavampien ovien väliin. On ollu ilo seurata bändin kehitystä ja oikeasti taiteellisesti äärettömän lahjakkaita ihmisiä ja heidän uransa kehitystä.

Lauantaina korkkasin viinipullon bändin kunniaksi ja edellee iha huikee olo. Valitettavasti tää näiden kuvien laatu ei nyt tuo tarpeeks esille mun kunnioitusta ja arvostusta bändiä kohtaan mutta ehkä jonakin päivänä saan sen esille! Sitä odotellessa.