sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Pitkä matka menneisyyteen

Tälle planeetalle on luotu aivan liian monta ihmistä, jotka haluavat toisilleen vaan pahaa. Tuottaa ikävää, surua ja ahdistusta. Pyritään vaan omaan hyvään, omiin etuihin. Siihen pyrkiessä ei ole uhreilla väliä. Ei ole väliä sillä, kuinka toisen maailman saa rikki lopullisesti. Lasin sirpaleet viiltää haavoja kämmeniin, niitä löytyy jalkapohjista ja niihin kaatuu, teloen itseään yhä uudestaan, syvemmälle ihon alle. Vaikka vieressä seisoo ihminen, joka voisi auttaa, ei apua saa vaikka huutaa. Lisää vaaseja ja lasin sirpaleita matkalle, kunnes kipu ei enää tunnu miltään ja jokainen ihoon uppoutuva sirpale ei enää tuota haavaa vaan uppoaa jo valmiiseen uomaan.


Miksi ihmisten on tehtävä toisilleen pahaa? Miksi asioista on tehtävä niin hankalia? Mä kohtaan lähes päivittäin ihmisiä, joilla on paha olla. Niitä sattuu, syystä tai toisesta. Yleisin syy on toisen tuottama tuska. Kun jokin satuttaa, siitä voi päästä eroon. Mutta kun joku satuttaa, tulee haavoista syvempiä eikä niitä ole enää helppoa hoitaa.

Mä voin ottaa sut syliin. Mä voin silittää sun päätä ja rakastaa sua mun koko sydämestä. Voin sanoa sulle että kaikki on hyvin, että sulla on aina paikka jonne tulla. Mä voin sanoa sulle, että kaikki järjestyy. Aivan varmasti järjestyykin. Mä voin antaa sulle sen, mitä tarvitset, mutta työn teet itse. Mutta kaikessa tässä hoidetaan vain oireita, ei oireiden syytä. Pahan olon saa pois, traumoja saa hoidettua ja lasinsirut pois ihon alta, kun niitä tarpeeksi jaksaa sieltä noukkia. Se on kivuliasta, mutta sen arvoista. Mutta me ei saada pois sitä, kuka sen kaiken on sulle tehnyt. Pahan olon, kaatanut sirpaleita sun tielles ja saanut sut tuntemaan olosi vähäisemmäksi, kuin mitä olet.



Mikään ei oo suurempaa vääryyttä kuin se, että ihminen saa toisen ihmisen tuntemaan itsensä tarpeettomaksi. Kun katsoo peiliin ja näkee vain itsensä kuorena, joka voisi vaikka kuolla eikä kukaan kaipaa. Kun toinen saa sen tunteen aikaan, sanoo sulle ettei susta ole mihinkään, sä olet arvoton. Kun huomaa ajattelevansa, ettei riitä enää kenellekään, ei itselleen eikä toiselle. Ei enää ole mitään. Kun inhoat itseäsi ja kaikkea mitä teet ja sanot. Se on sairainta mitä toinen voi saada aikaan. Kukaan, ei kukaan ole ansainnut sellaista kohtelua.

Mistä tällaiset ihmiset tulevat? Jotka haluavat tuottaa toiselle kaltaiselleen niin suurta itseinhoa vain siksi, että pystyvät itse joko saamaan tyydytystä teoistaan tai saamaan jotain muuta itselleen. Mistä sellainen kumpuaa? Onko se itse koettua vääryyttä, jota yritetään lieventää tuottamalla samaa toiselle? Laitetaan vahinko kiertämään, niinkö se menee? Vai onko se vain ihmiseen asennettu mekanismi, mikä saa sen haluamaan pahoja asioita. Tuntemaan sairasta mielihyvää toisen ihmisen manipuloinnista ja pahan olon tuottamisesta. Mä uskon, että ihmisiä on erilaisia. Niin hyviä kuin pahoja.  Valtaosasta näistä ihmisistä, jotka haluavat manipuloida ja tuottaa itseinhoa ja pahaa oloa toiselle, ovat itse oman itseinhonsa vankeja. Oon varma, että sellaisille ihmisille opetus on edessä päin ja se tulee olemaan äärimmäisen tuskainen, kun tajuaa kuinka paljon tuskaa on toisille aiheuttanut. Mä tunnen suurta surua sellaisia kohtaan, jotka sanovat mulle etteivät riitä ihmisenä. Että he eivät näe itseään yhtä arvokkaina, kuin mä näen heidät. Mä voin saattaa niitä ihmisiä peilin eteen ja sanoa, että katso kuinka kaunis ja ihana sä olet, mutta heidän on itse katsottava.







torstai 24. maaliskuuta 2016

Dawn of justice- make up




Kävin eilen katsomassa serkkuni kanssa kauan odotetun Batman v. Superman- elokuvan. Batman on ollut pienestä asti yksi suosikki supersankareistani, mutta myös Superman on alkanut kiinnostamaan hahmona. Molemmissa on se oma hohtonsa ja mikä onkaan parempaa kuin lempparihahmot samassa elokuvassa! Mitään elokuva-arvostelua en tästä postauksesta aikonut tehdä, mutta pakko hieman todeta pari mielipidettä kuitenkin kun ollaan aiheen ytimessä.

Eli jos et tahdo spoilautua, älä lue pidemmälle!



Elokuva alkoi todella mahtipontisesti, olin heti aivan kananlihalla ja Hans Zimmer ei pettänyt soundtrackeillään taaskaan. Niitä oon tässä koko päivän kuunnellut... Mukavan sopivasti avattiin molempien hahmojen taustoja, sen enempää toista väheksymättä. Hyvin saatu myös jatkumo Man of steel- elokuvasta.


Elokuva oli visuaalisesti mieletön, todella hyviä yksityiskohtineen kaikkineen, mutta juonellisesti muutama kohta oli sellainen, että en oikein osannut sanoa mistä oli kyse. Elokuvan nähneet ehkä tietävät mistä puhun. Vähän puhuttiin serkun kanssa, että mahdollisesti muutama kohta voisi olla viitettä esimerkiksi jatko-osaan. Mutta joka tapauksessa, elokuva alkoi vahvasti, puolessa välissä oli jotain kummallista mistä ei oikein ottanut selvää, loppu oli eeppinen, jokseenkin ehkä hieman pitkitetty. Kokonaisuus kuitenkin niin  vahva ja täytti odotukset, etten antanut parin miinuksen haitata.



Ja koska tätä elokuvaa on niin paljon odotettu ja hehkutettu, päätin tehdä siitä inspiroituneen meikin. Batmanin synkkyyttä, Supermiehen ja Wonderwomanin värimaailmoja. Kaikki ahdettuna samaan meikkiin. Oon aika tyytyväinen tohon siniharmaaseen sävyyn, jonka sain luotua luomille. Se on kuin suoraa elokuvan postereista tai Supermanin puvusta.


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Long hair to short

Mulle hiukset on ollut ihan nuoresta asti yksi tärkeimmistä asioista mun ulkonäössä. Sillon kun muut alko meikkaamaan, mä aloin laittamaan ja värjäämään hiuksia. Niistä muodostui suuri osa mun identiteettiä ja mä inspiroiduin hiuksista herkästi. Toki nuoruuden hiuskokeilut on tänäpäivänä tarkasteltaessa aika järkyttäviäkin, mutta sillon ne oli siistejä ja niitä fiilisteltiin kympillä.

Siinä 16 ikävuodesta eteenpäin mulla alkoi tää "ei saa leikata"- vaihe. Kampaajalla sai ottaa vaan huonot latvat, vaikka todennäköisesti saksilla olis saanut pätkäistä oikeasti reilusti. Mutta ei. Pitkä on pitkä. Mun mielestä naisella piti olla pitkä tukka, juontanee juurensa pitkälti siihen, että omalla äidillä on aina ollut puoleen selkään pitkä hius ja tuon ajan muoti-ihanne oli paljolti pitkää, pitkää pitkää. Ainakin nuorisolla. Mitä pidempi, sen parempi.


Tässä mä olen 2011 kesällä. Vähän ennen kun aloitin hiusalan opinnot. Mulla oli pitkään tumma tukka ja tässä oltiin sitten välivaiheessa vaalentelussa. Kyllä, kävin kampaajalla vaalentamassa ja mietin tänäpäivänä että mitenhän tää nyt käytännössä meni, kun tukka näyttää tuolta.


Hiukset vaaleni aste asteelta, mutta kamala reuhkamainen muoto säilyi. Tykkäsin tupeerata siitä pallon, jättää sen tollaseksi surffitukaksi. Inhosin litteää, päätämyöten menevää lookkia yli kaiken. Koulussa sain idean liukuväristä. Siihen linjalle jäin todella pitkäksi aikaa.


Step 1. Joku opiskelija teki tän Tredulla.



Ja koskaan ei ole tarpeeksi, joten olin kierteessä, jossa latvaa vaalennettiin ja taitettiin koko ajan ja tyvi oli lopulta lähes musta. Tämän jälkeen latvaa alettiin värjäilemään kaikenlaisilla väreillä, oli punaista, harmaata, sinistä, violettia, pinkkiä, kaikkea vähän sekaisin... Mitä tästä seuraa? Hiukset olivat jäätävää takkua ja pörröä ja latvassa enää pari karvaa ristissä.



Värjäsin hiuksia valehtelematta joka viikko. Aina oli joku väri mitä piti ylläpitää, tyveä värjätä, latva kaipasi uutta väriä ja vaalennettiin ja värjättiin. Välillä palasin vaaleaan, mikä vaati tietysti tuhottoman vaalennusprosessin. Mä jopa vähän oon yllättynyt siitä, miten hyvin mun hius kesti kaiken sen läträämisen. Mutta lopulta kun tukka näytti tältä, oli pakko tehdä jotain, mitä olin vuosia vältellyt.


No, tää näky oli mulle tuttu aamuisin ja monesti vielä kaikkien öljyjen ja muiden jälkeen... Latva vaan sanoi itsensä irti. Ei enää, kiitti mulle riitti. Siihen ei auttanut enää mikään muu kuin sakset. Joten pitkin hampain jouduin hyvästelemään pitkän tukan.

Kaikki alkoi siitä kun ajoin niskan lyhyeksi. Kaikesta värjäämisestähän niskahiukset tykkäs eniten, joten ne ajoin pois jo aika aikaisessa vaiheessa. Seuraavaksi lähti latvat.


 ..jotka tietysti leikkasin itse. Mikä virhe.


Jonka jälkeen sivuilta lähti siiliksi.


Ja latvat lyhenivät joka kuukausi. Kunnes pääsin töihin ja oli aika oikeasti alkaa näyttämään kampaajalta, eikä vaan pesuhuonekampaajalta.



Tukka lyheni ja väri vaihteli harmaasta luonnollisempaan vaaleaan.

Saatoin töissä ääneen sanoa pitkäaikaisen mietteeni  lyhyestä poikatukasta. Se tuntui siinä kohtaa hyvältä idealta, koska hiukset olivat edelleen kovin huonossa kunnossa. Lyhyttä lähdettiin tekemään.



Vähän ikävä tuota paksua lyhyttä tukkaa. Joka kerralla leikattiin lyhyemmäksi. Aloin tekemään hiusmallijuttuja ja annoin aina vapaat kädet. Lyhyt ei pelota enää vaan tuntuu täysin omalta.


Nyt ollaan tosin siinä tilanteessa, että jopa lyhyt hius alkaa olla niin huonossa kunnossa, ettei enää auta kun sakset. Kaikki värjääminen tekee tehtävänsä tälläkin kertaa. Onneksi mulla on varattu aika kynittäväksi 29. päivälle, juuri ennen kun duunit alkaa, joten tarkoitus olisi vetää jotain reilusti lyhyttä. Mitä enemmän saadaan pituutta pois ilman että tarvitsee olla siili, sitä parempi.

Sitä siis odotellessa ;)

torstai 10. maaliskuuta 2016

Warm smokey eye


Base: Oriflame BB cream, Grimas camouflage make up G1, Nyx powder blus Taupe, Chanel cream blush Revelation, Elf cool bronzerin tummin sävy (puuttuu kuvasta), Mac Mineralize skinfinish Soft&gentle (puuttuu kuvasta).
Brows: Anastasia Beverlyhills brow dip pomade Dark brown
Eyes: Isadora 50 matte chocolates (pääsävy nro 4.), Giorgio emporio Eyes to kill solo sävy 05.
Lips: Ilmeisesti unohtunut sekin kuvasta, propably something from Lumene (en omista kun varmaan 10 eri nudea tältä merkiltä...)






Oon nyt ollut kumman kiireinen lähiaikoina ja tällaset postaukset on jäänyt vähemmälle. Mulla oli kuitenkin arkistoissa tällanen suht basic- meikki, jonka tein jokunen viikko sitten. Käytin luomilla pääasiassa tummahkoja, lämpimiä sävyjä, jotka ovat jopa hieman syksyisiä. Mutta näillä saa aikaan ihanan efektin silmein väriin! Ekassa kuvassa näkyy käytetyt tuotteet. Näemmä myös unet jääneet vähälle kun edes peitevoide ei peitä kuvissa tummia silmänalusia.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Hiustähti 2016: Hairmodel life



Nyt lauantaina oli se päivä, kun kaikki työ kerättiin yhteen ja Mari lähti näyttämään, mihin siitä on. Olin ihan jännänä jo pari päivää ennen, tajusin että täytyy vetää täysillä. Vaikkei ehkä uskoisi, niin mallilla on aika iso osa kisoissa. Pitää osata kävellä, pitää olla tarpeeks tyrkky ja myydä sitä tukkaa tuomareille. Yllä olevat kuvat on viimetorstailta, kun värjättiin vikan kerran. Hiukset oli kasvanut niin paljon, että tunsin Marin tuskan kun peilistä katsoi vaan tämmönen pallopää. Tiedättekö, kun hiukset kasvaa vaan kohtisuoraa sivuilta? Nyt ymmärrän mun pikkuveljen ikuisen ongelman.



Lähdettiin ajamaan Tampereelta kasin jälkeen, sitä ennen meikattiin Ilmiössä(seiskalta olin liikkeellä). Autossa oli väsynyttä ja jännittynyttä matkustajaa. Kaapelitehtaalla oltiin siinä 10.30 aikaan, kisa alkoi klo 11. Kerkesi pukemaan vaatteet, joita mulla riitti tosi paljon. Asuun kuului tollanen semipaljastava body (edestä nivuset vilkku ja selkä avoin), ylipolvensukat, korkkarit ja kukallinen kimono. Vähän tollasia japanese streetstyle viboja tuli tosta kokonaisuudesta, mutta mä tykkäsin. Vaikka sai varoa ettei häppärit tullu tiskille niin asu oli kaikessa seksikkyydessään äärettömän kiva. 


 Kisan jälkeen odoteltiin malttamattomina tuomiota, ketkä n.20 osallistujasta pääsee 10 parhaan joukkoon. Se on jo sijoitus itsessään. Kun Mari kuuli nimensä, oltiin molemmat iha liekeissä! Kerättiin kamoja ympäri tehdasta ja hypättiin muiden voittajien kanssa bussiin ja kohti Eero Kokon studiota, missä kuvattiin kaikista kuvat. Meitä oli Janne Kataja vastassa, en muistanut että kyseinen herra on noin äärimmäisen valovoimainen, räkätettiin ihan vedet silmässä sen jutuille. Tarjolla oli ruokaa ja juomaa, jälkimmäistä piti ihan toppuutella ettei tarjottaisi liikaa, pitihän sitä vielä lavalla pystyä kävelemäänkin!




Korjailtiin meikkiä ja vaatteita. Onneksi mulla oli addut mukana niin ei jalat jäätynyt. Tai mikään muu. Sitä luultiin osaksi asua, ja itseasiassa ihan sairaan kiva yhdistelmä tollanen naisellinen body ja kapeelahkaset kolmiraitaset. Pitää ehkä toteuttaa joskus!


 Kuvista tuli huikeita, saan niistä ainakin sen kisakuvan jossain kohtaa niin voin sitten laittaa sen tyrkylle. Nyt teidän täytyy vaan luottaa mun sanaan.




Studiolta lähdettiin muita aiemmin, sillä meillä oli neljän ihmisen kamat mukana ja ne piti saada hotellille. Lisäks Mari ja Amanda halusivat tietysti vaihtaa vähän gaala-asua päälle. Käytiin nesteyttämässä itseämme lisää ja laittautumassa. Itse vaihdoin bodyn päälle kynähameen ja korkkareiksi sirot avokkaat.



Lopputunnelmista mulla ei ole kuvia, mutta Mari sijoittui sijalle 3! Oltiin aivan liekeissä, molemmat ihan pihalla kun noustiin lavalle. Ilta oli huikea, meille oli vip-osasto lavan vieres mis oli ruokaa ja juomaa, yllättäen niin paljon kun jaksoi juoda. Piti lähteä johonkin Helsingin yöhön mutta hyvä ettei lähdetty, mentiin yhdeltä hotellille ja siinä sit hiljalleen porukka hiipui untenmaille. Käsittämätön järjestely Cutrinilta, tosi mukavat bileet ja ohjelma (löyty zumbaa ja salsaa, jota tanssittii laval si iha kympil). Ihana kokemus, onneksi pääsin näihin mukaan!


perjantai 4. maaliskuuta 2016

Feel pain, film it, re-make



Mä oon siitä outo taiteilijasielu, että mun luovuus saa ruokaa monesta asiasta, mutta erityisesti se takertuu vahvoihin tunnetiloihin. Edellisen postauksen angstinen itsemurhanovelli olis ollut todella peruskauraa joskus 16-vuotiaana. Nyt sen kirjoittaminen tuntui lähinnä hieman hassulta. Vaikka edelleen mun sielu saa suurta tyydytystä surusta, ahdistuksesta ja rakkaudesta. Rakkaudenkin yhdistin nuorempana valitettavasti negatiivisiin tunteisiin, koska yleensä kyseinen tunnetila aiheutti vierelleen paljon noita muita.



Joten edelleen jos kuuntelen musiikkia tai näen kuvia, jotka aiheuttaa mussa vahvoja tunteita, alan monesti maalaamaan, piirtämään tai valokuvaamaan. Mulla oli joskus nuorempana paljon angstista kuvamateriaalia irc-galleriassa (muistatteko sen?) ja erityisesti pari kuvaa on jäänyt vaivaamaan, koska niitä en mistään enää löydä. Yksi mulla on jäljellä, se edellisen postauksen ensimmäinen kuva. Samana päivänä taisin ottaa kuvia, missä leikin akryylimaalilla. Joten inspiroiduin siitä ja päätin tehdä pienen re-maken.





Silloin 16-vuotiaana rakkaudella oli harmaa sävy. Se ei ollut punaista ja makeaa, se oli synkkää ja yksinäistä. Mä ihastuin aina vääriin ihmisiin ja kärsin sydänsuruista. Sinänsä, mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan tapa käsitellä asioita ja nähdä niiden taakse on muuttunut.



Oli muuten aivan äärimmäisen työlästä pestä tota maalia selästä. Vaikka mulla on taipuisat kädet, hankaaminen selkäpuolelle on hieman hankalaa :D Mutta selvisin ilman lisäkäsiä!



Tein myös re-maken edellispostauksen ekasta kuvasta. Ei mielestäni yhtä hieno ja rosoinen, mutta idea on edelleen sama ja olisi se voinut huonomminkin mennä. Vanhaa kunnon paint-muokkausta, mitä IRC-galleria-aikoihin harrastettiin paljon.

Mutta se siitä. En jaksanut kirjoittaa toista postausta täyteen angstia ja tunnepurkauksia, koska niitä en tällähetkellä tunne. Olo on suht seesteinen ja ainoa kipu tuntuu vasemmassa kädessä, jota tatskattiin toissapäivänä. Nyt alkaa suurin turvotus laskea mut hitto ku oleminen on hankalaa. Varsinkin nukkuminen. Mutta kyllä tää tästä, kuvaa tulee kun vähän paranee ;)