Mä elän elämässä tällähetkellä mielenkiintoista käännekohtaa. Mulla oli tossa viimevuonna sellanen olo, että kaikki käänty oikeelle raiteelle kun valmistuin koulusta vihdoin ja pääsin heti töihin arvostettuun kampaamoon. Koulun käyminen oli mulle yks elämän isoimmista ongelmista, vaikka hiusala on mun unelma ja hain kouluun useita kertoja. Siirryin aikuispuolelle jo 1,5 hiusalaa opiskelleena ja vedin koulun kunnialla loppuun. Helppoa se ei ollut missään nimessä, mutta tsiisus sitä olotilaa, kun päättötodistus ja stipendit oli kädessä. Se oli todistusta siitä, etten oo paska vaan saan aikaan asioita, jos vaan jaksan olla sitkeä ja kamppailla itteäni vastaan. Ongelmia on suht helppo taistella vastaan, kun ne tulee ulkoa päin, mutta kun mun ongelmat on mun pään sisällä.
Oon tutkinut hulluna aihetta masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, maanis-depressiivisyys... Itsellä diagnosoitu "vain" tuo ensimmäinen. Masennus, muotisairaus, lääketeollisuuden yksi arvokkaimmista rahanlähteistä. Oon aina ollut pirun herkkä ja etenkin negatiiviset tunnetilat on ollut mulla moninkertaisia. En silti oo kokenu sairastavani mitään. Luin tossa ykspäivä kirjeen, jonka kirjotin itselleni vuonna 2008. Sanoin siinä, että "Psykologi tahtoo antaa lääkkeitä ja niitähän en syö vaikka mikä olis. Kun tiedän ettei niistä oo apua. Ja mihinkö ne mulle määräis lääkkeitä? Masennukseen? Ehkä tästä voi kehittyä sellainen, mut ei tä voi olla vielä verrattavissa sellaiseen."
En tiennyt mistä puhuin tuolloin. Elin masennuksen yhtä pahimmasta vaiheesta silloin. Elämä heitteli ja epäonnistumisten jana jatkui. Vahingoitin itseäni, en pystynyt käymään koulussa vaan kävelin aina ahdistuksen alettua 20 kilometriä kotiin.
Tilanne kärjisty pahaks, en enää päässyt sängystä ylös, koulu jäi kokonaan käymättä ja mun elämä koostu vaan siitä, että makasin sängyssä, heräsin, ehk söin, menin takasin nukkumaan. En nähnyt ketään, en tehnyt mitään. En vaan pystynyt. Olin alaikäinen, muistaakseni 16-17-vuotias, joten äitin päätöksestä mulle määrättiin elämäni ekat masennuslääkkeet. Söin Seronilia aluksi, annosmäärää en muista enää. Siitä oli apua pahimmassa vaiheessa, sain itseni liikkeelle ja aloin suunnittelemaan tulevaisuutta. Masennus ei parantunut, olin edelleen itsetuhoinen ja ahdistunut, mutta pystyin elämään.
Siitä on nyt 8 vuotta. Väliin on mahtunut koulujen lopettamisia, itsemurhayrityksiä, itsetuhoisuutta, epätoivoa ja kyyneliä, mutta myös ilon ja onnen hetkiä. Koko tunteiden skaala. Terapiaa oli silloin tällöin, pari kertaa kuukaudessa, välillä mua siirreltiin paikasta toiseen, terapeutilta toiselle. Selitin joka kerta koko stoorin alusta loppuun, ainakin viidesti eri terapeutille. En tiedä pitikö tän tukea jotenkin mun paranemista, mutta olin tosi turhautunut siitä, ettei mun hoitotarinaa jaksettu lukea, vaan jouduin ite selittämään kaiken vuodesta 2008 lähtien. Osa kokemuksista oli jo unohtunut, joitain en muistanut kunnolla ollenkaan. Mulla on ilmeisesti edelleen terapiasuhde. Kai. En edes tiedä. Lopetin työt, koska mulle vaihdettiin lääkkeet vahvempiin. Söin pitkään Seronilia 20mg annoksella, eikä annokselle tehty mitään, koska mun terapiasuhde lopetettiin syystä, että sain opiskelupaikan ja kaikki näytti menevän hyvin. Työelämä ja uudet haasteet aiheutti mulle lisää painetta ja huomasin itsetuhoisten ajatusten alkavan. Kävin lääkärissä parin vahvan paniikkikohtauksen jälkeen ja sanoin, että asialle on tehtävä jotakin, en voi elää näin. Sain uudet lääkkeet ja pian rouskutin Venlafaxiinia 150mg. Aloin saamaan vahvempia paniikkikohtauksia, huimausoireita, jänniä napsahduksia päässä ja olotilaa, jota pystyi vertaamaan humalatilaan.
Koska mikään ratkaisuista ei helpottunut, jouduin irtisanomaan itseni ehkä elämäni parhaasta työpaikasta. Mulla oli kaksi päivää sairaslomaa, jonka aikana kelasin, etten mä voi tehdä tätä työnantajalle ja itselleni, että joka viikko kärsin oireista, joiden pitäisi olla hoidossa. Mulla oli sinä päivänä palaveri. Mulla oli jostain syystä sisällä tunne, että saan potkut. Pidin itseäni paskana ihmisenä. Ennen palaveria porasin varmaan tunnin, sanoin pomolle että on puhuttava. Etten jaksa enää, että mä oon tosi kovan paineen alla ja mä oon tehnyt hieman hätiköidyn päätöksen, mutta uskon sen olevan oikea heidän tilannettaan kuin omaani katsoen. Että otan lopputilin ja hoidan itseni kuntoon. Se päivä oli yks mun elämän hirveimmistä päivistä. Mä luovuin siitä, mitä olin aina haaveillut ja minkä takia? Koska en pystynyt siihen.
Siitä on nyt kaksi kuukautta. Pyysin psykologilta intensiivistä terapiasuhdetta, sain sen 1-2 krt kuussa. Lääkkeet päätettiin vaihtaa, koska sanoin etten koske niihin enää niiden sivuvaikutusten takia. Vaikka olin syönyt Venlafaxiinia vasta pari hassua kuukautta, sain niistä aivan järjettömät vieroitusoireet. En pystynyt välillä aamulla heräämään terapiaistunnoille. Jos en ilmestynyt paikalle, uhattiin terapiasuhteen päättämisellä. Nyt en ole kuullut koko terapiasta mitään, enkä tiedä tahdonko palata systeemin pyöriin enää ollenkaan. Ehkä yksi syistä on se, että joutuisin valehtelemaan. Mun piti vaihtaa Venlat ja Seroniliin, mutta koska oon haaveillut niin kauan lääkkeettömästä elämästä, päätin että nyt kun lopetetaan venlat kuitenkin niin lopetetaan koko kierre. Ehdotin samaa aiemmin lääkärille, mutta lääkäri sanoi sen näyttävän huonolta papereissa. Terapiassahan ei saa käydä, jos ei ole lääkitystä. Eli mun terveyden edelle laitettiin paperit.
Ensimmäinen viikko ilman lääkkeitä oli mun elämän helvetillisimpiä viikkoja. Yritin elää normaalisti, kävin salilla ja näin kavereita. En pystynyt öisin nukkumaan, koska päässä napsui ja keho nyki. Silmäkulmassa näkyi varjoja. Mun oli vaikea liikkua julkisilla paikoilla, ei siksi etten uskaltaisi, vaan koska tasapainoa oli vaikea välillä pitää. Sain outoja mielihaluja. Teki mieli tehdä ihmisille pahoja asioita. Onneksi kuitenkin tiesin, että ne ovat vain lääkkeen aiheuttamia ajatuksia, joten ne oli helppo blokata. Mulla oli myös vahva ruokahaluttomuus, joten kuihduin silmissä. Paino ei tietääkseni kuitenkaan laskenut, ilmeisesti lihasharjoittelu tehnyt tehtävänsä.
Oon ollut nyt kolme viikkoa ilman minkäänlaista mielialalääkitystä. Pahimmat naksahdukset on ohi, mutta niitä on kuitenkin välillä. Unta en ole saanut viikkoon, joten unettomuus on uusi ystäväni. Oudot ajatukset nostaa välillä päätään, mutta oon pyrkinyt ignoraamaan ne. Oon ärtyisämpi kuin koskaan, vähän kun olisin lopettanut röökinpolton.
Mutta kaikesta huolimatta mä oon voinut mielestäni paremmin, kuin hetkeen. Ajatukset on kirkkaammat, mä suunnittelen mun elämää erilaisella otteella kuin ennen. Vaikka oon työtön, oon tehnyt mallihommia, ottanut elämäni ekan tatskan, nähnyt uusia ihmisiä ja pyrkinyt tekemään elämästäni paremman. Tiedän että vieroitusoireet saattavat jatkua vielä kuukausia, mutta ne on vaan pieni osa mun elämää. Tiedän, että ne loppuu joskus kokonaan. Mä oon turhautunut siitä, että mulle on tuputettu vuositolkulla lääkkeitä sairauteen, josta mun väitettiin parantuvan. 8 vuotta oon ollut yhteiskunnan testikappale, eikä mun sairaudelle oo tapahtunut mitään. Mä edelleen tunnen täysin samoja tunteita, kuin mun pahimpaan masennusaikaan. Mutta nyt tiedän paremmin.
Oon alkanut lukemaan kirjallisuutta henkisestä parantumisesta, oman henkisen energian eheyttämisestä. Pyrin löytämään itse tieni omaan parantumiseeni. Samalla etsin töitä, haen opiskelemaan, suunnittelen ulkomaanmatkaa. Mä en aio pysähtyä, en aio antaa masennuksen elää mun elämää. Se tulee todennäköisesti jonkun aikaa olemaan vielä mun taakkana, mutta sitä varten mä reenaan, että jaksan sen kantaa, kunnes ei enää tarvitse.
Mä haluaisin sanoa teille, että masennuksesta parantuu. Mut mä en voi sanoa sitä varmaksi, koska en oo itse sitä vielä kokenut. Mutta haluan uskoa siihen. Kun joskus parannun, aion kertoa siitä kaikille. Mä en kuitenkaan usko, että se on lääketieteen ansiota. Lääkkeistä luopuminen on tosi iso askel. Lisäks niitä ei sais lopettaa nopeasti. Mä lopetin ne kuukauden aikana pikkuhiljaa ja se oli liian vähän. Olisi pitänyt lopettaa vielä hitaammin, jos olisin halunnut päästä helpommalla. Mutta ehkä tää oli testi mun mielenlujuudesta. Moni on joutunut psykoosiin lopetettuaan lääkkeet liian nopeasti. Mitä sekin kertoo? Masennuslääkkeet ei kuulu meidän kroppaan, ne ei oo luonnollisia. Siks keho saa niistä oireita, koska ne reagoi vieraaseen aineeseen. Ja miks potilaille väitetään, että ne paranee lääkkeillä, kun tosi moni on syönyt lääkkeitä jopa kymmeniä vuosia parantumatta? Siinä teille pieni maanantaipähkinä arvon lukijat. Uskaltakaa epäillä.
//Kuvituksena viimeviikon sinisävyinen smokeyeye. Sopii hyvin näihin sinisiin ajatuksiin.//
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti