Pitkä matka menneisyyteen

Tälle planeetalle on luotu aivan liian monta ihmistä, jotka haluavat toisilleen vaan pahaa. Tuottaa ikävää, surua ja ahdistusta. Pyritään vaan omaan hyvään, omiin etuihin. Siihen pyrkiessä ei ole uhreilla väliä. Ei ole väliä sillä, kuinka toisen maailman saa rikki lopullisesti. Lasin sirpaleet viiltää haavoja kämmeniin, niitä löytyy jalkapohjista ja niihin kaatuu, teloen itseään yhä uudestaan, syvemmälle ihon alle. Vaikka vieressä seisoo ihminen, joka voisi auttaa, ei apua saa vaikka huutaa. Lisää vaaseja ja lasin sirpaleita matkalle, kunnes kipu ei enää tunnu miltään ja jokainen ihoon uppoutuva sirpale ei enää tuota haavaa vaan uppoaa jo valmiiseen uomaan.

Miksi ihmisten on tehtävä toisilleen pahaa? Miksi asioista on tehtävä niin hankalia? Mä kohtaan lähes päivittäin ihmisiä, joilla on paha olla. Niitä sattuu, syystä tai toisesta. Yleisin syy on toisen tuottama tuska. Kun jokin satuttaa, siitä voi päästä eroon. Mutta kun joku satuttaa, tulee haavoista syvempiä eikä niitä ole enää helppoa hoitaa.

Mä voin ottaa sut syliin. Mä voin silittää sun päätä ja rakastaa sua mun koko sydämestä. Voin sanoa sulle että kaikki on hyvin, että sulla on aina paikka jonne tulla. Mä voin sanoa sulle, että kaikki järjestyy. Aivan varmasti järjestyykin. Mä voin antaa sulle sen, mitä tarvitset, mutta työn teet itse. Mutta kaikessa tässä hoidetaan vain oireita, ei oireiden syytä. Pahan olon saa pois, traumoja saa hoidettua ja lasinsirut pois ihon alta, kun niitä tarpeeksi jaksaa sieltä noukkia. Se on kivuliasta, mutta sen arvoista. Mutta me ei saada pois sitä, kuka sen kaiken on sulle tehnyt. Pahan olon, kaatanut sirpaleita sun tielles ja saanut sut tuntemaan olosi vähäisemmäksi, kuin mitä olet.

Mikään ei oo suurempaa vääryyttä kuin se, että ihminen saa toisen ihmisen tuntemaan itsensä tarpeettomaksi. Kun katsoo peiliin ja näkee vain itsensä kuorena, joka voisi vaikka kuolla eikä kukaan kaipaa. Kun toinen saa sen tunteen aikaan, sanoo sulle ettei susta ole mihinkään, sä olet arvoton. Kun huomaa ajattelevansa, ettei riitä enää kenellekään, ei itselleen eikä toiselle. Ei enää ole mitään. Kun inhoat itseäsi ja kaikkea mitä teet ja sanot. Se on sairainta mitä toinen voi saada aikaan. Kukaan, ei kukaan ole ansainnut sellaista kohtelua.

Mistä tällaiset ihmiset tulevat? Jotka haluavat tuottaa toiselle kaltaiselleen niin suurta itseinhoa vain siksi, että pystyvät itse joko saamaan tyydytystä teoistaan tai saamaan jotain muuta itselleen. Mistä sellainen kumpuaa? Onko se itse koettua vääryyttä, jota yritetään lieventää tuottamalla samaa toiselle? Laitetaan vahinko kiertämään, niinkö se menee? Vai onko se vain ihmiseen asennettu mekanismi, mikä saa sen haluamaan pahoja asioita. Tuntemaan sairasta mielihyvää toisen ihmisen manipuloinnista ja pahan olon tuottamisesta. Mä uskon, että ihmisiä on erilaisia. Niin hyviä kuin pahoja.  Valtaosasta näistä ihmisistä, jotka haluavat manipuloida ja tuottaa itseinhoa ja pahaa oloa toiselle, ovat itse oman itseinhonsa vankeja. Oon varma, että sellaisille ihmisille opetus on edessä päin ja se tulee olemaan äärimmäisen tuskainen, kun tajuaa kuinka paljon tuskaa on toisille aiheuttanut. Mä tunnen suurta surua sellaisia kohtaan, jotka sanovat mulle etteivät riitä ihmisenä. Että he eivät näe itseään yhtä arvokkaina, kuin mä näen heidät. Mä voin saattaa niitä ihmisiä peilin eteen ja sanoa, että katso kuinka kaunis ja ihana sä olet, mutta heidän on itse katsottava.