Hetken tuntuu että sulla on kaikki, mitä tarvitset. Kaikki on hetken aikaa sitä, että juokset paikasta toiseen ja tunnet kuuluvasi yhteisöihin, joissa olet tärkeä osa toimivaa järjestelmää. Kunnes huomaat menettäväs luovuutesi, sen pienen leikkimielisen lapsen, jolle elämä on mahdollisuuksien leikkikenttä. Kaikki tuntuu jatkuvan samaa oravanpyörää, sä et pääse velvollisuuksias karkuun, tuntuu kuin neljä seinää pusertais sut kasaan ja sun on vaikea hengittää. Kun päivän oot juossut itses uuvuksiin, menet illalla sänkyyn ja mietit, tätäkö tää elämä on?
Kun tuntee elämässä värien himmentyvän ja harmaantuvan, kun huomaa kadottaneensa sisäisen pikkulapsensa, on aika pysähtyä. Elämä ei ole sitä, että sä elät unohtaen elää. Elämä ei ole sitä, että sä tyydyt asioihin, jos tiedät voivasi saada parempaa. Elämistä on se, että uskaltaa ottaa riskejä, uskaltaa hypätä välillä tuntemattomaan ja tuntea. Elämä on täynnä mahdollisuuksien ovia, vaikka susta tuntuu ettei ne ovet aukea, niin todellisuudessa sulla on kaikki avaimet. Sun pitää vaan uskaltaa kääntää avainta lukossa.
Kun mulla oli kaikki, mitä luulin tarvitsevani ja kadotin mun luovuuden alkavan oravanpyörän jalkoihin, mä tein jotain tosi tyhmää tai tosi fiksua. Hyppäsin tuntemattomaan ajattelematta seurauksia ja sitä, olisiko siinä järkeä. Joskus on pysähdyttävä, mietittävä sitä että teetkö sä asioita vain jonkun velvollisuudesta tai siksi että se on muiden toive tai pyyntö. Sun pitää miettiä, teetkö sä sitä itsellesi? Mitä voisit tehdä tänään, mikä olisi just sitä mitä sä tahdot?
Mä oon nyt kahden kuukauden ajan tehnyt juuri niitä asioita, mitä mä tahdon. Ne on alkanut johdattaan mua paikkoihin ja ihmisten luokse, jotka tuntuu musta hyvältä, joita mä tahdon mun elämääni. Ne asiat ei ehkä ole ulkopuolisen silmin järkeviä taloudellisesti tai uraa rakentavasti, mutta mä näen niissä mahdollisuuksia. Mä en aio enää ikinä tyytyä mihinkään. Mä en aio ikinä olla se ihminen, joka katuu tekojaan vanhempana ja joka ei ole tyytyväinen siihen, mitä on.
En myöskään sano, ettei koskaan olisi liian myöhästä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Kelkan voi kääntää juuri silloin, kun se tuntuu siltä. Kadulla näkee liian paljon kasvoja, joista on kadonnut se pilke silmäkulmasta. Ihmisiä, jotka ovat tyytyneet kortteihin, jotka ovat saaneet. Mä haluaisin mennä vaan lyömään niille pakan käteen, sekottaan sitä ihan helvetisti ja lähtee karkuun. Niinkun kuvainnollisesti. No ehkä vähän oikeestikin, vois olla aika hämmentävää.
Sekottakaa pakkaa. Pistäkää elämä ranttaliks. Mikään, mikä ei tapa sua, ei ole loppu. Rajat jotka sua pidättää, on sun itsesi luomat. Vaikka yhteiskunta on luonut meille rajoja ja normeja, ne on vaan yhteiskunnan luomia. Sä voit luoda omat rajasi, eikä niiden tarvitse loppua koskaan. Koska jokainen meistä on oman elämänsä taiteilija. Sulla on valkokangas, taulu, iho, mikä ikinä tahansa, ja sä voit tehdä siihen mitä sä ikinä tahdot.
Mä katson peiliin joka päivä ja mietin, mitä mä tahdon. Mitä mä tahdon elämältä tänään? Mitä mä tahdon siltä ensiviikolla? Mä tahdon eheyttäviä ihmissuhteita, paljon luovia mahdollisuuksia, mä tahdon oppia joka päivä jotakin. Mä tahdon olla avuksi, tahdon olla jollekin se muusa, joka päästää toisen eteenpäin elämässä, mä tahdon olla käännekohta, alku ja mahdollisuus. Mä en ole varma, missä mä olen viikon tai kuukauden päästä, mutta oon aivan varmasti siellä, missä mun kuuluu olla. Tai ainakin vähän lähempänä sitä määränpäätä.
// Kuvat on varmaan n. kk takaa, mulla on niissä "pitkä tukka" vielä ja oon näemmä saanut jännillä kuvakulmilla feikattua ittelleni ghettobootyn ja toiseen jotkut asiat tohon rinnan kohdalle, mitkä näyttää ihan tisseiltä! //
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti